Lauantainen työpäivä oli yhtä tuskaa. Ajan vain odotti kuluvan, työt
tuli tehtyä hyvissä ajoin ja silti piti toimistolla istua kolmeen asti.
Se niistä työasioista, onhan nyt sentään virallisesti minullakin
viikonloppu.
Tupakalla käydessäni, huomasin katusoittajan soittelevan haitaria
toimiston edessä. No siinä seisoskellessani, kyseinen soittaja
huikkasi, josko voisin pari latia lahjoittaa köyhälle soittajalle. No
siitä rohkaistuneena esitin kappaletoiveen ja kaivelin samalla
taskujani, aikeissa lahjoittaa hänelle rahaa. Mitä hän vastasi? "Vittu
mä mä mitään sun toivomia biisejä soita! Mä haluan vain sitä vitun
rahaa!" Josko sanoisi, että oli miehellä mielenkiintoinen
lähestymistapa "yleisöönsä". Lehdistä saa lukea, miten töykeitä
nykynuoret ovat, eikä heillä ole minkäänlaisia käytöstapoja? Entä
keski-ikäiset ja sitä vanhemmat sitten? He ovat mielestäni kaikkein
pahimpia. Haistattelevat, ohittelevat jonoissa, rähinöivät kaupungilla
nautittuaan muutaman keskiketterän jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin?
Enpä ole koskaan nähnyt poliisihelikopteria niin läheltä kuin tänään.
Ei, en ollut kyydissä, vaan istuin parvekkeellani. Kopteri lensi ~50m
päästä kerrostalosta, jossa asun. Mitä lie vankikarkureita etsineet.
Pää on kyllä edelleen yhtä sekaisin kuin aikaisempina päivinä. Mitä
tahansa sitä ajattelee, päätyy ajatukset uudestaan ja uudestaan, kuten
Teletapeissa, kielletyn hedelmän pariin. Jokin siinä vain on ja sen,
mikä se on, aion vielä joskus selvittää.
Tuossa pari viikkoa
sitten, tein tilapäisen sulun henkilökohtaiseen puhelimeeni. Tänään
sisko soitti työpuhelimeeni hädissään, että mitä on tapahtunut,
kun ei ole saanut yhteyttä. Miksi ihminen hätäänytyy heti, jos ei
hetkeen saa puhelimitse yhteyttä? Sähköposti kuljettaa samaisen viestin
sekunneissa määränpäähän ja minun kohdallani siihen tulee vastauskin
yleensä minuuttien sisällä. Eikö olisi vain helpompi kysyä
sähköpostitse, mikä on tilanne, kuin hädissään soittaa lukemattomia
kertoja samaan numeroon, johon ei viisi minuuttia sitten saanut
yhteyttä?
Ensimmäinen selvä viikonloppu muutamaan kuukauteen,
lukuunottamatta eilistä viskilasillista ja nyt jo ahdistaa. Kello on
kuitenkin vasta hieman yli kahdeksan ja jonkin ajan kuluttua alkaa
puhelin soida, että minne pitäisi mennä, koska pitäisi mennä ja kenen
kanssa. Olisi ehkä vain helpompi sulkea kaikki puhelimet, ajaa 20km
päähän keskelle metsää ja vain olla. Jos on onni myöten, karhu tulee ja
raatelee.
Muuten ei välttämättä tulisi oltuakaan kotona,
mutta rahatilanne ei anna myöten lähteä minnekään. Raha pyörittää
maailmaa tehokkaammin kuin mikään muu ja ilman sitä, ei ole mitään.
Sanotaan, että kaiken muun voi ostaa rahalla, muttei rakkautta. Niin
kai se onkin. Kaikkeen muuhun kelpaa raha vastineeksi saamistaan
palveluista. Taitaa olla vain aika siirtyä parvekkeelle tupakoimaan
ketjussa ja murehtimaan maailmaa ja yrittää pohtia, mikä se kielletyn
hedelmän salaisuus on. Sitä ei koskaan tiedä, vaikka siitä joskus
tulisi tehtyä laajemman mittakaavan tutkielma, koska en luultavastikaan
ole ainut, jota asia mietityttää. Vai olenko?
Pink Floyd - Brain Damage
The lunatic is in my head.
The lunatic is in my head.
You raise the blade,
you make the change.
You re-arrange 'till I'm sane.
You lock the door,
and throw away the key.
There's someone in my head, but it's not me.
lauantai, 19. elokuu 2006
Kommentit